Ykä lähtee lopetettavaksi marraskuun alussa.
Se on nyt päätetty ja se päätös pitää. Sitä on turha enää pitkittää ja sysätä. Se saa vielä viettää 8v-synttärinsä, ja minun lahjani sille on kipujen loppuminen.
Sunnuntaina käytiin hiekkakuopilla koko lauman voimin, Ykä jaksoi hyvin menossa mukana, mutta rasitus oli selvästi sille liikaa.
Oman ilmoitin AVO-kisoihin, suurimmaksi osaksi siitä syystä, että saisin jotain tekemistä. On ollut jotenkin tyhjä olo, kun ei ole treenannut koiria; lenkkeilykin on kivaa, mutta eihän se ole sama asia. Siispä olen keskittynyt Omaan, joka tekee kovaa ja korkealla, mutta usein vailla älyn hiventäkään. Oma ja Ykä ovat samanikäisiä, mutta silti niin eri asteella. Oma ei ole juuri koskaan oirehtinut mitään, ei edes ontunut, ainoa säikäytys oli silloin joskus vuosi sitten, kun sen takapää petti, mutta se hoitui tiputuksella eikä ole toistunut. Ykä taas on ollut saikulla katkonaisesti viisivuotiaasta eteenpäin, ja seitsemänvuotiaasta kokonaan. Sille nyt ei vain mahda mitään, että se on mäsä.
Oman kisat ovat sunnuntaina, ja jos sille nyt tulee joku aivopieru ja se tekee sen mitä oikeasti osaa, jokin tulos on ihan mahdollinen. Jos sen näkökentässä taas on esim. merkinkierron tai ruutuunlähetyksen aikana jokin ylimääräinen tötsä tai roska, se todennäköisesti unohtaa, mitä se oli tekemässä. Mutta aika rennoin rantein mennään, tulta päin vaan.
