keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Juoksemista ja kiljuntaa


Annikan auto on kyllä tosi hankala paikka Ykälle. Aina, kun se kurvaa pihaan ja pitäisi odottaa rauhallisesti, alkaakin hirveä veto ja hininä. Kyseisellä autolla on aina päässyt kaikkiin kivoihin paikkoihin ja yleensä takana on ollut Akseli-veli leikkikaveriksi. Nyt sitten opetellaan, ettei äninällä ja vetämisellä päästä yhtään mihinkään, ja heti, kun pihahduskaan kuuluu, käännytään vastakkaiseen suuntaan. Poispäin kävellään niin kauan kunnes turpa pysyy kiinni, jonka jälkeen lähdetään taas autoa kohti. Vetämisestä aiheutuu pysähtyminen. Malttia on aina hyvä treenata.

Ajeltiin Luukkiin Rusina-äipän ja Manteli-tädin kanssa ja tallattiin 25mx25m esineruutu, johon vietiin neljä vierasta esinettä (kenkä, kaksi hanskaa ja patukka) ja kaksi Ykän omaa esinettä (pallo ja narulelu). Ensin katsottiin vierestä, kun Rusi hoiti homman kotiin. Yrjänällä oli kova työ pitää itsensä nahoissaan, ja kiljunta oli sen mukaista. Meidän vuorollamme lähdimme yhdessä ruutuun ja usutin jätkää etsimään. Pari kertaa lähti taaempana polulla odottelevien narttujen luo, mutta tuli kyllä karjaisusta takaisin. Ykä ei selvästi oikein tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä, ja se mm. kävi tarpeillaan (ruudun ulkopuolella, tosin) ennen kuin joku lamppu taisi syttyä pienen hollantilaisen päässä. Intensiivisen juoksentelunuuskuttelun jälkeen löytyi hanska, ja voi sitä riemua, kun sen sai tuoda minulle. Vuolasta kehumista ja hanskanrepimistä, ai että olin ylpeä!
Tähän väliin otettiin Manten ruutu, sekin meni tosi hyvin.
Toisella kertaa Rusi ja Mante vietiin autoon, jotta Ykälle jäisi päähän, ettei etsinnöissä ole tarkoitus pörrätä muiden luona vaan tehdä töitä. Ruudussa samat esineet. Lähdimme taas yhdessä etsimään, ja nyt koira näytti oikeasti tietävän, että nyt pitää etsiä jotain. Pyöri hetken pallon ja patukan välissä, kunnes iski patukkaan ja juoksi hirveää vauhtia luokse. Taas leikkimistä ja kehumista, kyllä äijä osaa. Onnistuneeseen suoritukseen oli hyvä lopettaa. Jätetään esineruutu nyt viikoksi tai pariksi kypsymään.

Manteli haettiin takaisin ja sen kanssa seuralaiseni ottivat viestiä. Yrjänä taas availi sanaista kurkkuaan, että miksi muut saavat juosta ja se ei. Otettiin tosin sitten myös Ykän kanssa viestiä, eli Annika vei jätkän parinkymmenen metrin päähän polkua pitkin ja juoksutettiin sitä nelisen kertaa edestakaisin. Molemmissa päissä ruhtinaalliset kehut ja namit. Kyllä se vain niin on, että holsku on luotu juoksemaan. Minulle ainakin syttyi into pk-lajeihin ihan uudella tavalla, kun pääsi oman koiran kanssa kokeilemaan. Metsässä rypeminen on ihan erilaista kuin tokokentän tiukka, täsmällinen tekeminen.

Kotona vielä länttäsin koiran paikkamakuuseen ennen kuin heittelin pari desiä nappulaa pitkin lattiaa. Tahallani viskasin niitä myös jätkän lähelle, että oppisi olemaan kiinnittämättä huomiota maahan, vaikka siitä kasvaisi pekonia. Yhden nappulan sain kaivaa suusta ja ilmoittaa, että tämäpä ei käy päinsä, mutta muuten pysyi tosi hyvin ja suorassa. Vapautin tietysti perusasennon jälkeen ja nyt on taas lattia puhdas.

Ohessa taas vanhaa kuvaa, kun niitä on näiden kuukausien aikana kertynyt melkoinen rypäs. Yrjänä edustaa kuolat poskella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti